Luin jonkin aikaa sitten jo Torey Haydenin kirjan Hiljaisuuden lapset. Kirja oli hyvin samankaltainen, kuin muutkin Haydenin kirjat, jotka olen lukenut.

Tässä kirjassa Hayden työskentelee sairaalan psykiatrisella osastolla. Kirja on selvästikin Haydenin uudempia kirjoja, joissa hän on vanhempi.

Osastolla Hayden työskentelee kolmen erilaisen lapsen kanssa, jotka on puhumattomia. Yksi lapsi kyllä puhuu, mutta valehtelee ja kiusaa säännöllisesti kaikkia muita. Toinen lapsi taas puhuu vain äidin läsnäollessa ja kolmas taas on puhumaton sairauskohtauksen vuoksi. Kirjassa selvitellään näiden kolmen lapsen puhumattomuuden syitä ja lopulta päästäänkin jonkinlaisiin tuloksiin.

Kirjassa loppu oli ihana. Kuinka lasten asiat selvisivät, kuka milläkin tavalla. Kirja ei päättänyt näiden lasten tarinaa, vaan kertoi sen hetkisen muutoksen. Olisi todella mielenkiintoista lukea, missä nämä lapset ovat nyt.

Kuitenkin, vaikka Hayden on tässä kirjassa jo vanhempi, niin minua, taas kerran, ärsytti hänen täydellisyytensä. Kuinka Hayden ei suuttunut yhdellekään lapselle, ainakaan siinä tilanteessa. Hän ei hermostunut koskaan, vaikka syytä varmasti olisi ollut. Eikö niin oikeasti tapahdu, vai onko Hayden halunnut tietoisesti poistaa kaikki tällaiset kohdat kirjasta.

Aion siltikin lukea kaikki loputkin Haydenin kirjat, jos ne kohdalle joskus osuvat.