Ostin joskus hetki sitten kirpparilta Anna-Leena Härkösen kirjan Avoimien ovien päivä. Nyt sitten sain luettua sen. Olen lukenut kirjan joskus aiemminkin, muistin nimittäin oikeastaan kaikki, mitä kirjassa tapahtui.

1563686.jpg

Kirja kertoo kolmekymppisestä Astasta, joka on juuri eronnut miehestään. Asta koittaa käsitellä eroaan, mutta huomaakin ajattelevansa aina äitiään ja lapsuuttaan. Eron jälkeen hän miettii äitiään enemmän, kuin ikinä ennen. Asta koittaa irtaantua äidistään ja huomaa, että vain tunnustamalla sen, että rakastaa äitiään hän uskaltaa irtaantua.

Kirja on toisinaan mielenkiintoinen ja toisinaan luin sitä vain siksi, että pääsisin niihin mielenkiintoisempiin kohtiin. Pidin kyllä äiti-pohdiskelusta ja siitä, kuinka Asta huomasi, että lapsuus vaikuttaa paljon nykyisyyteen. Mutta Astasta en kokonaisuutena pitänyt juuri ollenkaan. Hän oli sellainen ihminen, joita en tosielämässäkään kestä. Asta teki niinkuin ajatteli muiden häneltä odottavan, uskoi aina lähimpiensä selityksiä ja jopa eli pitkään suhteessa missä mies löi ja kiusasi. Toisaalta oli ihanaa huomata kirjan lopussa, kuinka Asta vihdoinkin nousi puolustamaan itseään edes vähän.